Arvostaminen

Mulla on tallilla missä hengailen niin kavereita, tai en tie voiko niitä kavereiksi kutsua. Pikemminkin ihmisiä, joiden kanssa oleskelen. Ihmisiä joiden kanssa mulla on joskus hauskaa, ihmisiä joiden seurassa vietän ajan jolloin en ole kotona. Silti ne ei oo mun kavereita, en arvosta niitä eivätkä ne arvosta mua. Oon tallilla se, jolla on aina kamera mukana, se joka ilmatteeks ottaa tuhat kuvaa päivässä ja illalla lähettelee niitä. Oon se jota voidaan aina koskavaan pyytää kuvaamaan, ja aina mä suostun. Mutta silti, en tunne että mua arvostetaan. Ehkä mun kuvista tykätään, onhan se kiva kun joku viittii aina kuvailla ja lähetellä ne, mutta mitään muuta mä en olekkaan, ainainen kuvaaja.

Jos me jutellaan porukalla, ja mä sanon jotain, kukaan ei tunnu kuulevan, juttua jatketaan aivan kuin mua ei olis olemassakaan. Kun muut lähtevät jonnekin, mua ei koskaan pyydetä mukaan. Olen kuin pakollinen taakka, jota ei kehdata sysätä pois. Muille mä oon olemassa vaan silloin ku ne tarvitsee mua.
Nykyään oon tyytyny siihen, oon porukan hiljanen hissukka, josta kukaan ei tykkää. Oon turha taakka, joka vähän niin kuin kuuluu mukaan porukkaan, mutta ei silti kuulu. En itekkään kehtaa lähtee pois, pelkään katseita jos oon yksin. Mielummin olen syrjitty ilman että ulkopuoliset huomaa, kuin niin että kaikki näkee, että mulla ei oo kavereita. Mua ei arvosteta

Mun mielestä ihmisten kesken on tosi tärkeetä arvostaminen, ei voi olla mukavia toisilleen, jos ei arvosta. Ei voi olla aito, jos ei arvosta. En tarvitse kavereita, en tarvitse ihmistä jolle voisin kertoa huolet, haluaisin vain hieman arvostusta, ja että muut tajuaisivat että myös mulla on tunteet. Mutta monet ihmiset ajattelee, että jaksan aina tehä niin kuin ne haluavat, ja mulla on paljon aikaa ja intoo siihen. Onhan se hyvä, että ihmset sanovat edes “kiitos”, kun saavat kuvia, mutta se on niin mekaanista. Ilman oikeaa kiitollisuutta, se on vaan tapa, joka on opetettu. En tie, oonko liian vaativa, muttta oikeesti. Musta tuntuu, että se seura mis pyörin ei vaan arvosta mua.

Oon muutaman kerran ollu äitin mukana erilaisissa kyläyhdistyksemme järjestämissä tapahtumissa, ja siellä jos teen jotain niin ihmiset (näitä äidin ikäisiä 50+ siis) sanovat aidon kiitoksen, hymyilevät ja juttelevat innostuneesti mun kanssa. Ja vielä ihan vapaaehtoisesti, ilman että tuntuu, että he tekevät sen säälistä. Se on vain aivan mahtava tunne, sitä tunnetta kaipaan muutenkin kuin näiltä keski-ikäisiltä ihmisiltä. Arvostuksen tunnetta. Ehkä joskus, joku ihana ihminen vielä arvostaa mua, ja välittää tiedon mulle. Ehkä joskus koen sen arvostuksen tunteen oman ikäisiltä, ystäviltäni. Siihen asti, elän elämää eteenpäin ja haaveilen tuosta tunteesta.