Blogin tarkoituksena on purkaa mietteitäni MS-taudista, syömishäiriöstä ja yleisesti vain elämästä. Tämä teksti on kopioitu päiväkirjastani, ja pistän sen tänne, jotta se varmasti pysyy tallessa.
Sain juuri toukokuunlopussa, eli vasta pariviikkoa sitten kuulla, että minulla epäillään MS-tautia, ja kesäkuun alussa kuulin, että diagnoosi on varma. Syksyllä uudet päänmagneettikuvat, joista näkee pysyvätkö ns. plakit siellä, ja ovatko ne lisääntyneet, eli nähdään edes hieman kuinka aktiivinen tauti on. Syksyllä myös mietitään lääkitystä, sekä muuta tarpeellista. Kauheaa ajatella, miten pienestä näköhermontulehduksesta voi selvitä tuollainen kauhea vakava sairaus.
Tällä hetkellä mulla on tosi vammanen, turha, hyödytön ja sairas olo. Miks juuri mulle piti tulla tää vakava, parantumaton sairaus. Oonko mä tehny jotain väärää ansaitekseni tän? Mahdollisuudet mäsään on yks tuhannesta, miks just mun pitää olla se yks tuhannesta, miksei vaikka naapurin pertti!

Mä en koskaan, en ikinä voi olla terve. Sitä ei oikeesti edes tajuakkaa, en haluais mitää muuta ku olla terve. Monet ihmiset ei osaa arvostaa sitä terveyttään, kuullessani olevani parantumattomasti sairas, mua on alkanut ärsyttää ihmiset jotka valittavat koko ajan ja ihan pienistä. En halua niiden seuraan, eikö ne helvetti tajua että toisillaki on ongelmia, jotka on vielä kaikenlisäks vakavia.

Ihmiset sanoo, että ms ei oo tappava tauti. Miks sitten netissä lukee, että se lyhentää ihmisen elinikää 7-14 vuotta, eli on se tappava. Sen takia sä kuolet aikasemmin, sulta jää monta hyvää vuotta ja muistoo kokematta. Taino, onko ne hyviä muistoja kun joudut istumaan pyörätuolissa, et muista mitään ja näkökin luultavasti reistailee. Tai eihän niitä oireita ole ennalta määritelty, mutta jos se ajan myötä pahenee, ja se todettiin jo 15 vuoden iässä, joten eipä se varmastikkaan paljon helpompikaan ole.

Tällä hetkellä ei mäsän oireita ole vielä (onneksi) paljon lainkaan, näköhermon tulehdus oli keväällä, ja se on vielä parantumis vaiheessa. Tästä havainnosta mäsäkin todettiin. Myös koko alkuvuoden olen ollut todella paljon väsyneempi, nukun öisin 7-9h, päivällä 4h päiväunet ja silti en meinaa pysyä hereillä. Tälläistäkö elämä tulee olemaan, väsynyttä? Ja synkkää? Olisi aivan mahtavaa, jos kuolisin auto-onnettomuudessa kymmenen vuoden päästä, ei tarvitsisi kärsiä tästä. Mutta tällä hetkellä, haluaisin vain nauttia elämästä, ainakin sen verran mitä se on mahdollista, eli hyvin vähän. Mutta silti, kokea jotain hyvää, tarttua pieniin onnen hetkiin. Olen päättänyt yrittää olla posiitiivinen, löytää joka päivästä jotain hyvää, ihansama mitä. Vaikka jotain positiivista vaikka maailman uutisista, ihasama jostain. Kunhan se on positiivista, enkä jää miettimään vain negatiivisia asioita. Tiedän, että jatko tulee olemaan vaikea, tiedän että ei auta kuin sopeutua tautiin. Silti se on niin kamalaa, en voi tajuta sitä. Minä, ikuisesti, sairas, vammainen. Ei se ole uskottavaa, herättäkää mut ja sanokaa että tää on vaan pahaa, tosi pahaa unta? eikö olekin?